Mutkia matkassa – talvella 2016-2017

AASEJA (Leon näkökulma)

Ilmassa oli pitkästä aikaa talven tuntua. Oli muutama aste pakkasta ja pari päivää sitten satanut räntäkerros oli jäätyessään muuttunut lumeksi. Istuin Hennin leveässä selässä ilman satulaa ja vilkuilin olkani yli yrittäen etsiä katseellani Lyydiaa ja Virettä. Hetken päästä mäntyjen seassa vilahtikin punaista ja pian ratsukko pysähtyi rinnallemme. Lyydian posket loistivat kilpaa punaisen toppatakin kanssa ja Vire pärskähteli tyytyväisenä.
– Tämä himputin hevonen vain pysähtyi yhtäkkiä! siskoni valitti kovalla äänellä.
Vireen suupielestä pilkisti havuja. Huomattuaan ratsastajan huomion herpaantuneen se nykäisi päänsä alas ja alkoi kaivaa kaviolla lumen alle jääneitä kasveja. Lyydia huojahti uhkaavasti, mutta saavutti pian taas tasapainon.
– Katso nyt, Leo! Se vain syö! Metsään tuleminen ei ollut ollenkaan hyvä idea, Lyydia valitti, riuhtaisi orin pään ylös ja iski pohkeensa ratsun kylkiin.
Vire hätkähti, otti muutaman askeleen eteenpäin ja heitti sitten pienen pukin. Lyydian sormet puristivat pakonomaisesti hevosen kaunista harjaa.
– Älkääs nyt tapelko, ojensin parivaljakkoa, ennen kuin puristin pohkeeni kevyesti Hennin kylkiin.
Lähdimme jatkamaan rinnatusten metsän poikki rämpimistä, Henni nätisti ja rauhallisesti, Vire aina silloin tällöin niskuroiden ja pieniä pukin tapaisia esitellen.

Umpimetsästä siirryimme kapealle metsätielle, mikä paljastui hyväksi valinnaksi. Toisin kuin kylätie ja tallinpiha, tie ei ollut jäässä, joten saatoimme ottaa hieman ravia. Hennin askeleet olivat tasaiset ja mukavat, eikä minun tarvinnut keskittyä selässä pysymiseen. Lyydialla taas näytti olevan ongelmia. Ilman erinomaista tasapainoaan hän olisi varmaan mätkähtänyt maahan Vireen kiemurrellessa ärtyneenä. Orilla oli selvästi huono päivä.

Hidastaessamme käyntiin, Lyydia puhkesi puhumaan.
– Miksiköhän Luukas ei lähtenyt mukaan? hän kysyi mietiskelevän näköisenä.
Olimme tietenkin pyytäneet Luukasta mukaan maastoon, mutta veli oli vain puistellut päätään ja sanonut menevänsä Leikolan tyttöjen kanssa maneesiin. Unelma oli rynnännyt innoissaan satuloimaan Rogia, josta oli muodostunut tytön lempiponi sen ratsukoulutuksen aikana. Lempikin oli säteillyt päästessään Komeetan selkään, joka tosin oli paiskannut pikkutytön viime aikoina useaan kertaan maneesin hiekkaan. Luukas oli sanonut juoksuttavansa samalla Tiksun. Nuori poniori alkoi jo tottua kaikkeen hääräämiseen. Siitä oli tullut Luukkaan suosikki heti Rogin jälkeen, joten se saikin nauttia kaikenlaisesta seurustelusta.

Laukkakisat Luukas oli jättänyt viime aikoina vähemmälle. Hänellä oli vaikeaa Venlan kanssa, eikä Englantiin matkustaminen juuri houkutellut, menihän siihen sekä rahaa, että aikaa.
– Venlalla todettiin just hevosallergia, vastasin Lyydian kysymykseen.
– Oikeesti? Lyydia henkäisi silmät suurina.
Nyökkäsin ja jatkoimme ratsastusta hetken verran hiljaisuuden vallitessa. En tiennyt, mitä Lyydia mietti, mutta itse arvioin, kuinka kauan parin kihlaus kestäisi. Venla suorastaan inhosi hevosia, jotka olivat Luukkaan elämän keskipiste.

– Arvaa mitä, Lyydia sanoi lyhyen hiljaisuuden päätteeksi.
– No?
– Mä olen taas ostanut muutaman öö… hevosen, Lyydia selitti innoissaan.
– Taas? Sä et ole vielä edes valmistunut ja sulla on nyt jo… odotas… neljä hevosta!
– On Luukkaallakin kahdeksan ponia, eikä se pysty edes ratsastamaan niillä! Ja on sullakin jo viis heppaa.
– Me sentään pystytään elättämään ne.
– No, nää otukset tuleekin enemmän öö… maskoteiksi.
– Lyydia, mitä sä oot ostanut?
Hetkeksi välillemme laskeutui hiljaisuus, kun siskoni nosti jännitykseni pintaan. En uskaltanut edes ajatella, mitä Lyydia oli meille hankkinut maskoteiksi.

– Kaksi muulia ja aasin, hän ilmoitti lopulta voitonriemuisesti.
Järkytyin niin, että olin pudota Hennin selästä. Lyydian virnistys oli leveä.
– Ne kaks muulitammaa on jo yli parikymppisiä ja tulee meille eläkkeelle. Meillä on tallissa kuitenkin niin paljon tyhjiä karsinoita, että ne mahtuu aivan hyvin. Ja se aasi on ori, vieläpä kirjava! Kunhan Luukas antaa luvan, se ori saa astua Kylien ja me saadaan aivan järkyttävän sulonen muulivarsa!
– Ja Luukasko antais luvan astuttaa sen hyvin juoksevan laukkaponin AASILLA? Lyydia, missä rinnakkaistodellisuudessa sä elät!?!
Tyttö vain hymyili veikeästi ja pyysi Vireen jälleen raviin. En voinut kuin hoputtaa Hennin ratsukon perään, ettemme jäisi jälkeen. Ehdimme kuitenkin ravata vasta pari metriä, kun Vire näytti hyppäävän tasajalkaa ilmaan ja sinkoavan Lyydian selästään. Ori ei karannut paikalta, vaan jumittui syömään tienvarrella kasvavaa sammalta. Hidastin jo Hennin käyntiin mennäkseni auttamaan, mutta Lyydia hyppäsi nopeasti takaisin jaloilleen.
– Sä Vire olet varsinainen aasi! hän karjui.
Liu’uin suosiolla alas Hennin selästä, ennen kuin käperryin kaksin kerroin ja purskahdin nauruun.

//Luukkaan huomautus: Heti, kun Lyydian päähänpisto tuli mun tietoon, mä peruutin edes sen aasin varauksen. Muuleista Lyydia ei suostunu luopumaan.